Aloitetaan kaukaa. Ja aloitetaan vaalitenteistä. Ennen ne olivat yksinkertaisia: toimittaja kysyi ja ehdokas vastaisi, tai oli vastaavinaan. Ja sen jälkeen vastuu siirtyi kuulijalla tai katsojalle. Piti päätellä, miten ehdokas osasi tai halusi vastata kysymyksiin. Miten sanavalmis, empaattinen ja asiantunteva hän oli.
Ajat muuttuvat. Mutta ei välttämättä hyvään suuntaan. Nykyään vaalitentit muistuttavat enemmänkin oikeuden istuntoa, tosin sillä varauksella, että äänessä ovat vain syyttäjät ja tuomarit. Ehdokkaan kuulustelu ehkä jollain tavoin muistuttaa vanhanaikaista haastattelua, mutta muuten lavaesiintyminen on uutta. On ensinnäkin asiantuntijoita, jotka valistavat kuulijoita siitä, millaisen ”eläimen” kanssa he joutuvat/joutuivat tekemisiin. Sen jälkeen loppuarvio (tuomio) vielä päätetään faktantarkastajien toimesta. He kertovat, mitkä ja miten vastaukset olivat väärin. Toistaiseksi he vielä välttävät suoraan sanomasta, kuku ehdokas on huono ja kuka hyvä, mutta ehkä siihenkin vielä mennään.
Tällainen formaatti voisi ehkä menetellä, jos meillä olisi kakkien puolueiden ja aatesuuntien yläpuolella olevia ihmisiä, jonkinlaisia superasiantuntijoita. Mutta ei meillä tietenkään ole sellaisia. Vaikuttaa vain siltä, että toimittajat luulottelevat olevansa sellaisia, ikään kuin toimittajan tai yleensä media-ammattilaisen suojaväri tekisi heistä poliitikkojen yläpuolella olevia arvoista ja ennakkoluuloista vapaita arvostelutuomareita.
Kuitenkin tiedämme, että toimittajat jos ketkä ovat poliittisesti äärimmäisen aktiivisia ja kantaa ottavia. Myös on selvää, että heidän aatteellinen taustansa ei ole suinkaan suuntaud lähelle jonkinlaista ”keskustaa”, on mitta-akseli sitten oikeista/vasemmisto, nationalismi/globalismi tai joku muu.
Faktojen tarkastaminen kuulostaa kunnioitettavalta tehtävältä, mutta en oikein vakuuttunut siitä, että nykyinen toimittajavetoinen järjestelmä toimii ”oikein”. Faktat ovat usein äärimmäisen monimutkaisia, eikä asiaa voi ratkaista sillä, kuka faktan esittäjä edustaa arvovaltaisinta tahoa (esimerkiksi ministeriötä) tai kuuluisinta ”nimeä” (ns. asiantuntijaa). Suomessa tosin auktoriteettien kunnioitus on huippuluokkaa. Jos joku x ministeriön kesäapulainen antaa vastauksen kysymykseen, on se monta kertaa painavampi, kuin jos joku organisaatioiden ulkopuolinen asiantuntija antaisi arvionsa. Ongelma on myös tilastoissa; niitä on helppo lukea kuin ”piru raamattua”, mutta jos ei ole hyvin perehtynyt tilastoihin & otantaan & ekonometriaan, tuloksena on usein niitä kuuluisia ”tilastollisia valheita”. Näissä asioissa toimittajat joutuvat turvautumaan toisen käden tietoihin ja kun ”toisetkin kädet” ovat usein sitä ”toista mieltä”, totuus helposti hämärtyy.
Ajatellaan vaikka paljon puhuttua arviota siitä, miten paljon (nyt jo irtisanoutuneen) hallituksen toimet ovat vaikuttaneet työllisyyteen. Kysymys on todellista poliittista dynamiittia, koska hallituspuolueiden vaalikampanjassa pyritään kertomaan, että lähes kaikki oli hallitukisen ansiota opposition kertoessa, jossa kyse oli vain yleisestä suhdannekehityksestä. Mutta miten tiedotusvälineet voivat toimia tällaisessa asiassa erotuomarina. Yleensä tuomarointi on perustunut siihen (tietääkseni) ainoaan laskelmaan, joka on tehty, eli ETLA:n marraskuussa julkaisemaan arvioon. Sitäkin arviota voi lukea monella eri tavalla riippuen siitä, tarkastellaanko ns. toteutuneita vaikutuksia vai myös niiden ja tulevien vaikutusten summaa (ks. alla oleva linkki). Oireellista oli sekin, että laskelmien lopputulosta vielä korjailtiin jälkikäteen. En todellakaan kadehdi laskelman tekijöitä, koska politiikkapaketissa on/oli sellaisia elementtejä, joista ei oikein voi sanoa mitään. Voisi kuvitella, että esimerkiksi veronalennuksilta olisi helppo tehdä arvioita, mutta kun kyse on osin odotetuista muutoksista tilanteessa, jos valtion talous oli jo alkutilanteessa alijäämäinen alijäämän (kaiken muun ollessa ennallaan) kasvaessa, ei lopputulosta saa selville ainakaan taulukkolaskennalla.
Vielä hankalampia ovat kysymykset ilmaston muutoksesta (ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä). Tarjolla on tietenkin ns. virallinen totuus ja se tarjoaa helpon tavan luokitella vastaukset ”oikeiksi” tai ”vääriksi”. Oikeita vastauksia ovat tietenkin ne, joissa tavoitteellinen elintaso on lähellä Pohjois-Koreaa (ei autoja, ei lihaa, ei turistimatkoja ulkomaille, ei lämpimän veden ja ”liiallisen” huoneenlämmön tuhlausta, ihmisen tehovalvontaa, …) ja automaattisesti vääriä ovat vastaukset, joissa ehdotetaan asioiden perusteellisempaa selvittämistä (ei ehditä, aikaa katastrofiin on vain kuusi vuotta). Syytetyn on myönnettävä olevansa samaa mieltä kuin WWF, eli että suomalaisen ekologinen jalanjälki on 3.6 -kertainen maapallon ”selviytymiskykyyn” verrattuna; mallimaaksi on siten otettava Eritrea, jos luku on kymmenen kertaa pienempi. Sillä ei tietenkään ole mitään väliä, että siellä väestönkasvu on 3.3 % vuodessa (väestö tuplaantuu vajassa 22 vuodessa). Energian kulutus ym. kun lasketaan per capita -termein. Sivumennen sanoen ihmetyttää, että kaikilla ”ilmaston ja ihmisoikeuksien puolesta” puhuvilla järjestöillä on automaattisesti asiantuntija-asema ja niiden kaikki tiedotteet julkaistaan maksutta tiedotusvälineissä.
Tuntuu tietysti hullulta, jos joku lupaa ihan päättömiä ohjelmissaan (esimerkiksi, että kaikille maksettava kansalaispalkka kustantaa vain 500 miljoonaa valtiolle). Mutta on sittenkin parasta, että ihmiset saavat itse päätellä, onko lupaus järkevä vai hullu. Ja kyllä poliittinen kilpailu pitää huolen siitä, että hullut ideat ammutaan alas. Eivät ihmiset todellakaan tarvitse mitään älyllistä holhousta, ei vaikka holhousta tarjoavat olisivat kuinka toista mieltä.
https://www.etla.fi/ajankohtaista/etla-puolet-tyopaikkojen-lisayksesta-politiikan-ansiota/